Egologiaa yhteistyössä
Raqs Bibina – egologinen tanssi-ilta
Helsingissä Malmitalossa lauantaina 28.9.2013
Kirjoittaja Inka Vilén
Julkaistu Ishtarissa 5/2013 (© Inka Vilén 2013)
Kun tanssija täyttää tasavuosia, hän tietysti juhlistaa sitä tanssien. Peppina Lindfors juhli merkkipäiväänsä ystäviensä kera monipuolisella tunnin tanssinäytöksellä, joka kosketti yleisöä monella tasolla.
Juhlintaan virittäytyminen alkoi jo Malmitalon ala-aulassa, jossa ennen kellonlyömää kaikuivat zillit ja rummut. Peppina Lindfors tanssijoineen toivotti juhlaväen tervetulleeksi iloisella zaffa-kulkueella. Soittavat tanssijat saivat odotukset korkealle – tanssijakaarti jatkoi riemukasta improvisaatioilotteluaan samalla, kun yleisö siirtyi saliin.
Raqs Bibina, Peppina Lindforsin tasavuosijuhla alkoi virallisesti, kun Heli Rislakki kantoi sisään pitkänpuoleisen paketin. Juonnossaan Heli viritti innokkaan yleisön juhlan vaatimaan tunnelmaan. Paketille puolestaan paljastui tärkeä rooli Peppinan ensimmäisessä soolossa, monipuolisessa ja näyttävässä estraditanssissa: paketin sisältä löytyi tanssikeppi, jota Peppina pääsi hyödyntämään estraditanssin saidiosiossa.
Näytös päättyi Peppinan The Entertainer ‑sooloon. Peppina tulkitsi yleisölle varmasti tutun ragtime-pianokappaleen osin itämaisella liikekielellä mutta 1920-luvun henkeen. Soolosta mieleen tarttuivat erityisesti lukuisat pienet yksityiskohdat, ja kappaletta huomasin hyräileväni vielä pitkään näytöksen jälkeenkin.
Napakka juhlanäytös oli koottu luontevaksi kokonaisuudeksi, jossa soolot, duetot ja ryhmätanssit vuorottelivat, ja sidosteena käytettiin muun muassa videopätkiä. Ilta toi lavalle niin uutta kuin vanhoja suosikkikoreografioita, joista valtaosa oli Peppinan käsialaa. Peppinalta nähtiin kolme hyvin erityylistä mutta vaikuttavaa sooloa. Muita kokonaisuuden esiintyjiä olivat Hannele Lindgren, Saara Soikkeli, Keidas Ensemble ja Peppinan oppilaat.
Hei mambo!
Yksi Peppinan esitetyimmistä koreografioista on Ali Ismailin mamboon tehty Ya mugramin, ya as’heen. Olen nähnyt koreografian vuosien saatossa monien eri ryhmien esittämänä, ja olin hyvin iloinen, että mambo pääsi tässäkin tapahtumassa estradille. Vanhoja tuttuja koreografioita on ilo nähdä uudelleen lavalletuotuna, niistä nauttii usein enemmän kuin uusien tanssien vyörytyksestä.
Mambon musiikki tempaa mukaansa niin asiasta jotain tietävän kuin katsojan, jolle itämainen tanssi on vierasta. Tanssikeitaan tanssijoiden esittämä versio oli sopivasti sovitettu, monipuoliset ryhmäkuviot toivat tanssiin rakennetta ja jäsentyneisyyttä, ja minua ilahdutti tanssijoiden välinen kontakti – kookas ryhmä ei ollut vetämässä moninkertaista omaa sooloa vaan tanssijat ottivat kontaktia toisiinsa. Oma paikkani aivan eturivissä oli monessa suhteessa loistava, mutta tätä tanssia katsoessa pystyin kiinnittämään huomioni vain yksityiskohtiin; kokonaisuutta varten olin liian lähellä.
Keidas Ensemble tulkitsi toisen iki-ihanan klassikon, Mohammed Abdel Wahabin kappaleen Nebtidi minin el hikaya. Keidas Ensemble esiintyi tässä tanssissa nelihenkisenä, lavalla nähtiin Katja Haanperä, Suvi Turunen, Katariina Warpenius ja Suvi Tuominen. Tässäkin tanssissa sydäntäni lämmittivät erityisesti monipuoliset muodostelmat, joiden myötä neljä tanssijaa täytti koko lavan: oli jonoa, vuorottelua ja tehokkaimpana tiivis kuvio, joka koko lavalle levittäytymisen jälkeen tuo intensiteettiä tanssiin ja tihentää ilmaisua.
Juontojen juhlaa
Olen aina pitänyt näytösjuonnoista. Nykysuuntauksena tuntuu olevan esittää useampi tanssi peräkkäin ilman juontoja, ajatuksena lienee se, että annetaan tanssin puhua. Minulle juonnot ovat tärkeä osa kokonaisuutta, ne rytmittävät näytöstä ja tuovat katsojalle hengähdystauon, jonka jälkeen katsoja on jälleen valmis vastaanottamaan uuden tanssin.
Peppinan juhlanäytöksessä juontoja oli käytetty luovasti. Iltaan mahtui yksi ainoa perinteinen juonto – Heli Rislakin tervetuliaispuhe (joka sekään ei ollut muodoltaan perinteinen juonto) –, muuten ilta kulki pitkälti videotykillä heijastettujen välivideoiden tai kuvien varassa.
Kun tekniikka on salissa kohdallaan, videoiden ja muiden visuaalisten tehosteiden käyttö juontoina toimii erinomaisesti. Ainoana miinuspuolena on se, että videotykki tuo ihmiset valkokankaalle jättimäisinä, ja kun juonnon jälkeen lavalle astuu vain ihmisen kokoinen tanssija, hän tuntuu pieneltä. Käytäntö sopiikin parhaiten henkisesti suurille, karismaattisille tanssijoille, jotka pystyvät täyttämään lavan.
Yksinkertaisimmillaan Raqs Bibinan juontovideot esittelivät seuraavan tanssijan. Monimuotoisimmissa juontovideoissa käytettiin Peppinan haastattelua, nähtiin pätkä Peppinan ja Saaran harjoituksista, kuultiin uutisia, nähtiin railakas tarinallinen vuosi vuodelta -kertomus Peppinan elämänvaiheista – saman tarinan sai myös kotiinviemisinä käsiohjelmassa.
Erityisen mieleen jäi Peppinan ja Hannele Lindgrenin dueton esittely: ensin lavalle heijastettiin Samia Gamal ja Tahia Karioka tanssimassa yhdessä; tuota pikaa kuva vaihtui, ja tanssimassa olivatkin Peppina ja Hannele vanhan rahisevaksi ja epätarkaksi käsitelyssä videopätkässä.
Peppinan paja
Juonnoissa esittäytyi myös Peppinan paja, jossa syntyy koko ajan upeita tanssipukuja. Peppinan tekemiä pukuja nähtiin illassa koko joukko, muun muassa Keidas Ensemblen jäsenten yllä sekä tietysti Peppinan itsensä kantamina.
Peppinalla on silmää ja tyylitajua, joka näkyy itse tanssin ja sovitusten lisäksi hänen tekemissään tanssipuvuissa. Useat puvut ovat yksinkertaisen tyylikkäitä, mutta aina niissä on jokin juju. Tosiaalta Peppina on tehnyt varsinkin itselleen runsaita ja koristeellisia pukuluomuksia. Tässä näytöksessä nähtiin Harlem Nocturne -kappaleessa omaperäinen, tyylikäs haute couture -asu.
Videon voimaa
Hauskasti seuraavan tanssin sisältöön johdatti uutismuotoinen juonto, jossa kerrottiin, että Peppinan tansseja voi harjoitella nykyisin myös videolta. Tanssi oli rakennettu tarinalliseen muotoon, jossa Peppina tanssi kuin videolla ja Keidas Ensemblen tanssijat olivat katselijoina. Aika ajoin he pysäyttivät videon ja ryhtyivät itse tanssimaan (aukeaman isot kuvat).
Niin paljon kuin rakastankin vanhaa jazzia, täytyy tunnustaa, että tämän tanssin esillepano ja sovitus vei täysin huomioni ja Earle Hagenin Harlem Nocturne ‑kappale jäi tällä kertaa sivuosaan. Pääosan varasti Sirke Seppäsen oivaltava ohjaus, joka toi esitykseen yllätyksiä ja sopivasti ironiaa, kun innokkaat mutta ei välttämättä aivan taitavimmat mahdolliset tanssivideonkatsojat pyrkivät tanssimaan Peppinan mallin mukaisesti. Tarinallinen toteutus huipentui siihen, kun Peppina käänsi asetelman päälaelleen, patisti katsojat tanssimaan videoon – ja lopuksi pysäytti videon.
Ääniraita
Olen viime aikoina pohtinut, miten paljon yleisölle on väliä sillä, millaista musiikkia tanssissa käytetään. Ehkä katsojissakin on eroa: minulle musiikki on erittäin iso ja keskinen osa tanssiesitystä ja ‑elämystä, toisille musiikki jää toisarvoiseksi ja itse tanssi on se, mikä imaisee mukaansa.
Raqs Bibinan ääniraita lämmitti minua kovasti. Joukossa oli tuttuja, ihania klassikkokappaleita, oikeaa hyvää monipuolista itämaista musiikkia, ja toisaalta jännittäviä ontrastikappaleita, kuten Harlem Nocturne ja Scott Joplinin The Entertainer.
Hienoimpia hetkiä musiikin ja tanssin liitossa ovat ne, kun musiikin kuulee toisella tapaa tanssin ansiosta. Tällä saralla koreografina on kunnostautunut erityisesti Hannele Lindgren, jonka koreografiaset tulkinnat musiikeista aina avaavat minulle myös kappaletta uudella tavalla.
Raqs Bibinassa Hannele tanssi ihanan Umm Kalsoum ‑klassikon Hayart elbi ma’ak. Esityksen pohjana oli jälleen tarkkakorvinen koreografia, joka poimi musiikin kerroksista odottamattomiakin aksentteja ja elementtejä. Vaikuttava oli myös Hannelen sisääntulo:
lavalla oli tarkkareunainen spottivalo, ja Hannele asettautui spottikehän reunoille rauhalliseen poseeraukseen, valmiina tanssimaan.
Esiintyjänä Hannele on aina ollut lumoava, sielukas tulkitsija, joka nauttii lavalla olemisesta. Tätä nykyä Hannelen esiintymiset ovat harvinaista herkkua – esimerkiksi festivaalinäytöksissä Hannele ei ole enää hetkeen lavalle noussut –, joten kun Hannelen tanssi osuu kohdalle, siitä täytyy nauttia koko sydämellä.
Saara Soikkeli puolestaan ilahdutti korvaani Mounir Abdel Azizin inspiroivalla musiikilla El Ombela, joka nähtiin milayatanssina, sekä mielenkiintoisella rumpusoololla Tabla Safari. Saara oli valinnut tanssiinsa milayaksi mustan kankaan, jossa ei ollut milayalle tyypillisiä virkattuja paljettiraitoja, ainoastaan muutamia ommeltuja paljetteja. Tällainen pelkistetty milaya on lähempänä sen alkuperäistä esikuvaa, naisten päällysvaate-milayaa, mutta itse en ole tanssissa tällaiselle milayalle lämmennyt: näyttävyys tietysti kärsii, kun paljettiraidat puuttuvat, mutta myös käsiteltävyys on tyystin toisenlainen, sillä koristeeton milaya on kevyempi.
Saara säihkyi lavalla niin, että runsaskoristeisempaa milayaa ei ehtinyt kaivata; vallaton fiilis kantoi tanssia. Aksentikkaassa rumpusoolossa puolestaan nähtiin Saaran taidokasta keskivartalotekniikkaa, pieniä tarkkoja vatsan seudun liikkeitä.
Duot duetoivat
Peppina tanssi näytöksessä kahdessa duetossa; ensimmäinen oli Seta el-sobh yhdessä Saara Soikkelin kanssa, jälkimmäinen Gamil Gamal Hannele Lindgrenin kanssa.
Saara ja Peppina aloittivat tanssinsa vuoropuhelulla, mikä duetoissa toimii erinomaisesti. Parhaimmillaan kahden hengen tanssit ovat balanssissa, kun niissä on sopivasti yhteistä ja sopivasti kummankin tanssijan omaa. Erityisesti duoesitykset elävät tanssijoiden välisen kontaktin varassa. Kun tanssijat reagoivat toinen toisiinsa ja ovat tanssissa ja yhteisessä tilassaan läsnä, tanssi nousee siivilleen. Tämä Saaralta ja Peppinalta luonnistuu yhteisten tanssivuosien myötä vaivattomasti.
Hannelen ja Peppinan yhteisesitys oli Raqia Hassanin tilauskoreografia Gamil Gamal, joka teki minuun vaikutuksen jo vuosia sitten Jyväskylän kesäfestivaalin lavalla. Vuoropuhelu ja kontakti toteutui tässäkin tanssissa, ja mallikas tilankäyttö antoi kummankin tanssijan persoonallisuudelle tilaa hengittää yhteisessä tanssissa.
Yhteistyö ja ohjaus
Raqs Bibina ‑esitys oli kompakti reilun tunnin paketti, jossa tarjoiltiin monenlaisia tunnelmia. Iltaa leimasikin kaksi eri tekijää: toisaalta yhteistyö niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin, toisaalta Sirke Seppäsen ohjauksellinen näkemys. Sirke oli aikoinaan Peppinan ensimmäinen itämaisen tanssin opettaja; tässä juhlanäytöksessä hänen roolinsa oli toimia kokonaisuuden ohjaajana.
Teatterissa on itsestään selvää, että näytelmillä on ohjaaja, joka hahmottaa ja näkee kokonaisuuden, sekä antaa sille rytmin, muodon ja painopisteet. Ohjaaja on kuin koreografi, joka tekee teoksesta oman tulkintansa.
Tanssiesityksissä jokaiselle opettajalle on tuttua yhden tanssikoreografian ohjaus ja sovitus ryhmälle. Sen sijaan koko näytöskokonaisuuden ohjaus jää yleensä puuttumaan; näytös koostuu irrallisista tanssiesityksistä, jotka esitetään peräjälkeen yleensä järjestyksessä, jonka pakolliset puvunvaihdot sanelevat.
Raqs Bibinassa oli näytöstasolla poikkeuksellista imua ja intensiteettiä, kiitos Sirke Seppäsen kokonaisuuden ohjauksen. Ero peräkkäin aselteltujen tanssiesitysten ja tanssillisen kokonaisuuden välillä on vaikea pukea sanoiksi. Sen tuntee katsomossa, kun näytös rullaa ja nivoutuu kertomukseksi – ei välttämättä juonelliseksi, mutta tarinalliseksi kokonaisuudeksi, jossa yhtä tärkeää kuin yksittäiset tanssit ja juonnot on tanssiesitysten ja tanssien välispiikkien välinen dynamiikka.
Suurten linjojen lisäksi ohjauksellinen ote näkyy harkituissa yksityiskohdissa, jotka täydentävät toisiaan. Ohjaus on siitä jännittävä osa-alue, että onnistuessaan se muuttuu läpinäkyväksi ja tekee itsensä tarpeettomaksi; yleisön elämys on syvempi ja täyteläisempi, mutta katsoja harvoin osaa sanoa, mistä tämä johtuu. Vastaavasti ohjauksen puute jättää tunteen, että esitys on jollain tapaa vajaa ja viimeistelemätön.
Raqs Bibina ‑näytöstä tehtiin pitkään, huolellisesti ja kerrostetusti – ja se näkyi. Yleisö sai nauttia monipuolisesta ja harkitusta kokonaisuudesta, jossa kuitenkin säilyi välittömyys, tanssin ilo ja hetkessä eläminen.
Kun tanssija juhlii, hän juhlii tietysti tanssien. Juhlintamuotona tanssinäytös päihittää perinteiset kakkukahvisyntymäpäiväjuhlat mennen tullen. Mutta onhan tanssinäytös muutenkin poikkeuksellinen syntymäpäiväjuhla – tällä kertaa yleisö on se, joka tuntee saaneensa lahjan.
Kirjoittaja on itämaisen tanssin opettaja, esiintyjä ja koreografi sekä Ishtarin päätoimittaja Tuurista Etelä-Pohjanmaalta.